Kuinkas sitten kävikään

Se, miten mä astuin Affun tarinaan, tai toisin päin, on vähän kun jostain satukirjasta. Olin ratsastanut Affulla muutaman kerran, koska sen omistaja ei pystynyt itse ratsastamaan. Ratsastin niin montaa muutakin hevosta, että Affu oli vain yksi muiden joukossa. Joulukuun alussa istuin sunnuntai-iltana puoliunessa junassa, kun ystäväni Eevu soitti. Eevu ei silloin edes ihan tarkkaan tiennyt, mitä on tapahtunut, mutta sen verran, että Affu on loukannut itsensä tarhan aitaan.

Seuraavana iltana kun menin tallille, Affu nuokkui karsinassaan pienessä lääkepöllyssä. En varmaan koskaan unohda sitä, kun se painoi päänsä syliin ja oli kuin itkisi pahaa oloaan. Turpa tikattuna ja selän ja takajalan lihakset sökönä Affu seisoi kaksi viikkoa karsinassaan ja kerjäsi rapsutuksia aina ohi kulkiessaan. Seisoin siinä monta hetkeä silitellen Affua ja tapaturmahetkellä paikalla olleiden mietteitä kuunnellen. Kaikki olivat silloin enemmän ta vähemmän huolissaan, eikä edes ihan syyttä. 

Affu oli yrittänyt hypätä viereisessä tarhassa olleen tamman tarhaan, mutta jäänyt aidan päälle killumaan, ennen kuin pääsi toiseen tarhaan. Aita on metalliputkea, joka ei mennyt kuin vähän mutkalle kun iso hevonen hyppäsi sen päälle. Hevonen menikin sitten vähän enemmän mutkalle. Tamma ei ollut järin ihastunut Affun lähentely-yritykseen, vaan potkaisi turpaan kun toinen tuli liian lähelle. Lopulta verta valuva ja ihanasta naisesta sekopäinen Affu saatiin sisälle.

Onni oli myötä sen verran, että paraneminen alkoi hitaasti mutta varmasti. Vuosi vaihtui ja kevät lähestyi, Affu sai jo tarhailla normaalisti. Lupasin Affun omistajalle, Johannalle, että voin kävelyttää Affua kun on sen aika. Lopulta tammikuun lopussa irtosi eläinlääkäriltä lupa kävelytykseen. Ensin 15 minuuttia talutusta liinassa. Se sujui yllättävää kyllä ilman suurempaa loikkimista, vaikka olikin pitkä lepo takana. 

Ikävää kyllä, tai miten sen nyt ottaa, Johanna ei pystynyt pitää Affua itsellään. Halusin sen itselleni, vaikka tiesin, ettei meillä ole varaa ylläpitää sitä. Yritin tyytyä kohtalooni, mutta soitin kuitenkin siskolleni ja valitin koko kurjuuden siitä, etten uskalla edes sanoa isille että haluan hevosen vaikka rahaa ei ole. Sisko kuunteli hiljaa ja kyseli välillä tarkentavia kysymyksiä Affusta ja sen kuntoutuksesta ja sellaisesta. "Kuulostaa hyvältä, otetaan se", sisko sanoi kun olin saanut asiani puhuttua ja vihdoin vaikenin. Olin ihan kujalla, en ollut oikeastaan edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa. 

Asiat eteni, keskusteltiin hevosesta ja varusteista ja paperit tehtiin lopulta ystävänpäivänä. En ollut itse edes paikalla, mutta sisko soitti ostaneensa minulle hevosen muodolliseen yhden euron hintaan. Se kuulostaa niin uskomattomalta, että tuntuu typerältä edes yrittää kertoa kenellekään. "Aina ei mene nallekarkit tasan" oli yhden kaverin hiukan katkera kommentti. Kun ensimmäisen kerran talutin omaa hevosta oli hymy korvissa, vaikka mikään ei oikeastaan muuttunut. Omistajanvaihdos vaikutti lähinnä siihen, että pitää siivota tarha itse kun Johannan mies ei käy sitä enää siivoamassa. Viikko melkein on jo kulunut, ja edeleen on hymy korvissa kun tallustelen ympäri maneesia poni liinassa.